Kategoria: Sosionomit

Väreilyä.

Julkaistu

Olen vuodessa unohtanut koko opinnäytetyöni. Ja se on oikein. Rituaali on täyttynyt, suru sulanut pois ja elämän väreilyn väkevyys saanut luvan uuteen loimuun. Olen liekeistä noussut lintu.

Kun minulta pyydettiin artikkelia, päätin etten kirjoita, en halunnut palata aiheeseen. Muut asiat ovat ottaneet mieleni. ”Väreilyä elämän ja kuoleman syleilyssä. Surun rituaalisuudesta kuvan kantamana” – opinnäytetyöksi naamioimani suruprosessia avaava kirjoitus oli rituaalin päätös. Olen kuvataiteilija, joka sattumalta hakeutui Taideyliopiston taideterapian valinnaiskurssille ymmärtääkseen paremmin taustoja taiteen terapeuttisista voimista ihmistieteitten näkökulmasta. Hurahdin aiheeseen, tarvitsin lisää tietoa ja hakeuduin opiskelemaan kuvataideterapeuttiseksi sosionomiksi Satakunnan ammattikorkeakouluun. Opiskelu auttoi samalla kantamaan omaa suruani. Suodatin koulutuksen alusta saakka kaikki kuvataideterapiatehtävät oman elämäni kautta, tutkin, upposin ja etäännytin. Hankin samalla tietämättäni autoetnografista aineistoa. Terapiakuvat eroavat tyylillisesti täysin muusta taiteellisesta tuotannostani. Ne eivät ole, eivätkä olleet, teoksia, niitä ei ole tarkoitettu signeerattuina esille. Ne ovat alitajuinen matka, kokonaisuus, jonka avaamisen koin arvokkaaksi jakaa maailmalle. Kirjallinen lopputyö syntyi luonnollisesti. Samalla suruni sai pisteen.

Voi olla, että tarkastelen nyt koko prosessia taiteilijan tavoin teoksena, performanssina, jonka lopputulema oli opinnäytetyö ja tutkintotodistus. Voi olla, että palaan terapiaopintoihin myöhemmin, elämä näyttää. Jokainen elämänkokemus rakentaa minuutta. Jokainen teko muuttaa tulevaisuutta. Mitä teen tänään, on eilisen jatke. Väreilyä.

Tätä kirjoittaessani viimeistelen pian avautuvaa näyttelyä ”Puu puu pi duu – ihona puu” Loimaan taidemuseon ylläpitämän Alpo Jaakolan patsaspuiston yhteydessä olevaan Kuivurigalleriaan. Näyttely on improvisoitua dialogia puusta ja muusta. Puu toistuu näyttelyn kaikilla tasoilla. Joku kaatoi muinoin metsän pelloksi. Alpo Jaakola istutti pellolle metsän takaisin. Puusta rakennettu vanha kuivuri toimii galleriana. Puiden henget kiertävät orsia, korsia.

Puu on tuttua, se on ollut mukana teosteni aiheissa ja materiaaleissa aina. Olen painanut grafiikkaa puusta, puulta ja puulle. Nyt installoin yhteen vanhaa ja uutta. Vahva toistollinen ornamentiikka kohtaa yllättäviäkin kokeiluja. Vuosikymmeniä kauniit ja kummalliset kepit ovat matkustaneet laukuissani salaa mantereilta toisille. Työhuoneeni kerroksissa teoksiksi asti päätyneet laudat, kaarnat ja oksat ovat odottaneet tätä hetkeä. Tutkin ikuisuutta, toistoa ja aikaa, joten heittäydyn innolla tähän materiaaliseen tilalliseen improvisaatioleikkiin. Avaan oveni muutokselle.

Olen vieraillut viime vuosina kolmeen otteeseen Länsi-Afrikassa. Ensimmäisellä kerralla keräsin rantaan kulkeutuneita ajopuita ja veistelin niitä muun taiteellisen työskentelyn rinnalla. Toisella kertaa veistely yltyi. Huomasin taidegrafiikan praktiikkani toiston toistuvan puun työstössä. Vuollessa viestin käsieni kautta maailmankaikkeudelle, olin täysillä läsnä. Beniniläinen kollegani seurasi työskentelyäni ja käsitti heti mitä tein. Kutsuin hänet osallistumaan tähän näyttelyyn ja nyt jännitämme, ehtiikö hänen viisuminsa käsittelyyn ennen näyttelyn avajaisia.

Rytmi, toisto on luontaista taidegraafikoille. Sarjallisuus, saman kuvan painaminen uudelleen ja uudelleen luo liikkeet koreografikoiksi. Mikäli niihin uppoutuu syntyy käsien flow, kehon tasapaino, jopa meditatiivinen rituaali tai rukous. Olen tutkinut ilmiötä erityisesti rakastamani serigrafian saattelemana. Tähän näyttelyyn painan puuta. Paperille syntyy ihoa puunkuoren kuvioista. Käärme luo nahkansa ajoittain, samoin taiteilija.

Olen oppinut, että työssä toistettavan liikkeen on oltava tekijälleen luontaista. Halu painaa, halu kaivertaa – aineen ymmärtäminen, irrottaminen ja iholla tunteminen vastaa eksistentiaaliseen olemassaolon merkityksen tarpeeseen. Sormet kihelmöivät, ajatukset virtaavat kehossa käsien kautta puun ytimiin, paperin kuituihin, materia kuuntelee henkeä. Antonin Artaudia mukaellen, taide värisyttää ihoa. Teokset ovat näin elämän virran jakajia. Puu puu pi duu – Ihona puu. Ihana puu.

Halu kirjottaa. Sitä ei ole. Ajattelen muuta. Huomaatko, lainasin tulevan näyttelyni tekstiä? Käytän autoetnografista menetelmää, kuten opinnäytetyössänikin. Tämän autenttisen aineiston kautta kerron aidoimmin missä kuljen nyt. Tämä on vuoden takaisen jatkumoa.

Väreilyä.

Sirkku Ketola on nykytaidegraafikko, joka tutkii toistoa ja siitä syntyvää rituaalista variointia osana elämän koodia ja monimuotoisuuden kauneutta. Hän on sivistetty villi, joka hidastaa visuaalista kuvavirtaa käsityövaiheilla yrittäen ymmärtää ihmisen rytmiä suhteessa materiaan. Kehon vaikutus kuvaan, ja päinvastoin, ei lakkaa kiehtomasta häntä. Ketolan kymmenvuotinen teos A Body Called Paula (2017–2027) on tehnyt hänestä kansainvälisesti tunnetun taidegraafikon.

Sirkku Ketolan opinnäytetyö ””Väreilyä elämän ja kuoleman syleilyssä” : ”Surun rituaalisuudesta kuvan kantamana” palkittiin Osaaja 2025 -opinnäytetyökilpailussa.

Kuvat: Sirkku Ketola

Vaikeuksien kautta voittoon – tarina opinnäytetyön takaa

Julkaistu

”Mikä minusta tulee isona?” on kysymys, johon en vieläkään osaa täysin vastata. Toisaalta minun ei ehkä tarvitsekaan. Olen ollut erityisen onnekas saadessani opiskella kaksi tutkintoa Satakunnan ammattikorkeakoulussa, ensin valmistuen liiketalouden tradenomiksi vuonna 2019 ja muutamaa vuotta myöhemmin sosionomiksi. Kaiken kaikkiaan nämä kuusi opiskeluvuotta ovat opettaneet minulle paljon niin opiskelluista aloista kuin minusta itsestänikin. Suurimmat haasteet korkeakoulutaipaleellani ovat kietoutuneet opinnäytetyöprosessien ympärille. Opintojen loppurutistus tuntui ensimmäisellä kerralla haastavalta, suorastaan ylitsepääsemättömältä. Vannoin tällöin, etten tulisi koskaan menemään uudestaan koulunpenkille, en ainakaan sellaisiin opintoihin, joiden lopussa odottaisi samanlainen vastus. Ja kuinkas kävikään, löysin itseni samasta pisteestä nopeammin kuin olisin arvannutkaan.

Ensimmäisen opinnäytetyöni ”traumatisoimana” aloin miettiä tulevaa opinnäytetyöaihettani jo varhain saatuani tiedon uudesta opiskelupaikasta. Ajattelin kliseisesti, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Liika aiheen pohtiminen ja kirjoitusprosessin ajattelu kuitenkin johti siihen, että loin opinnäytetyön kirjoittamisesta mieleeni entistä suuremman mörön, joka tulisi aiheuttamaan ahdistusta ja kyseenalaistamaan koko sosionomitutkinnon loppuun viemisen. Aloitin viimeisimmän opinnäytetyöni työstämisen opintojen toisen vuoden kevättalvella. Kokonaisuudessaan projektin valmiiksi saattamiseen kului aikaa lähes puolitoista vuotta. Näihin kuukausiin mahtui viikkojen mittaisia kirjoitustaukoja sekä puoliksi valmiin työn heittäminen roskakoriin ja puhtaalta pöydältä uudelleen aloittaminen. En suosittele tätä lähtökohtaisesti kenellekään, mutta omalla kohdallani se kannatti. Tuskin muuten olisin kirjoittamassa tätä artikkelia.

Ainoa minulle ilmiselvä asia opinnäytetyöni suhteen oli aihepiirin valinta. Halusin ehdottomasti valita aiheen, joka liittyi jollain tavalla taloussosiaalityöhön. Koin, että näin saisin luotua sillan vanhan ja uuden osaamiseni välille. Jälkikäteen ajateltuna opinnäytetyöni kannattelevaksi voimaksi nousikin juuri itselleni mielekäs aihe, jonka parissa jaksoin viettää aikaa tunnista toiseen. Aloitellessani opinnäytetyösuunnitelmani kirjoittamista, koronapandemia oli tulossa tiensä päähän. Tähän aikaan mediassa kirjoitettiin paljon lapsiperheiden lisääntyvästä taloudellisesta ahdingosta. Tästä inspiroituneena halusin tutkia lapsiperheiden taloudellisia haasteita Suomessa 2020-luvulla. Aihe oli ajankohtainen, mutta haastava laajuutensa ja niukan käytettävissä olevan tieteellisen aineiston vuoksi. Päätin myös toteuttaa opinnäytetyön tutkimuksellisen osuuden kirjallisuuskatsauksena, vaikka en tiennyt alkuunkaan, miten sellainen tehdään. Olin hyväksilukenut eli ahotoinut liiketalouden opinnoistani kaikki opinnäytetyön kirjoittamiseen liittyvät opintojaksot, joten olin jo valmiiksi kirjoitusprosessin suhteen melko ruosteessa. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut fiksua käydä kertaamassa, miten hyvä tutkimus toteutetaan, eikä yrittää kulkea sieltä mistä aita on matalin. Tämä aita osoittautuikin lopulta niin korkeaksi, että jouduin rakentamaan tikapuut sen ylitystä varten, perehtymällä kirjallisuuskatsauksen periaatteisiin omin avuin. Toisaalta oman mukavuusalueensa ulkopuolelta saa usein mukaansa parhaimmat opit.

Lukuisista haasteista huolimatta lopulta sisukkuus palkittiin ja tämäkin opinnäytetyö tuli valmiiksi, vaikka monesti siltä tuntuikin, että haukkasin aivan liian suuren palan purtavaksi. Haluan lopuksi kiittää ohjaajaani Heliä, jonka neuvot viitoittivat suuntaani silloin, kun omat ideani olivat vähissä sekä perhettäni ja ystäviäni, jotka kuuntelivat turhautumistani kyllästymiseen asti ja tästä huolimatta jaksoivat tsempata minua viemään urakan kunnialla maaliin.

Opinnäytetyömatkaansa aloitteleville haluan antaa seuraavan neuvon: valmista tulee vain tekemällä, opinnäytetyöahdistukseen ainoa toimiva lääke on työn kirjoittaminen. Jokainen kirjoitettu sana vie opinnäytetyötä kohti sen valmistumista. Paras työ on valmis työ!

Karoliina Savolainen valmistui sosionomiksi (AMK) toukokuussa 2024, ja hänen opintonsa painottuivat aikuissosiaalityöhön. Valmistumisensa jälkeen hän on työskennellyt sosiaaliohjaajana vammaisten asumispalveluissa Satakunnan hyvinvointialueella.

Savolaisen opinnäytetyö Lapsiperheiden taloudelliset haasteet Suomessa 2020-luvulla: Narratiivinen kirjallisuuskatsaus palkittiin Osaaja 2024 -opinnäytetyökilpailussa.