Olen vuodessa unohtanut koko opinnäytetyöni. Ja se on oikein. Rituaali on täyttynyt, suru sulanut pois ja elämän väreilyn väkevyys saanut luvan uuteen loimuun. Olen liekeistä noussut lintu.
Kun minulta pyydettiin artikkelia, päätin etten kirjoita, en halunnut palata aiheeseen. Muut asiat ovat ottaneet mieleni. ”Väreilyä elämän ja kuoleman syleilyssä. Surun rituaalisuudesta kuvan kantamana” – opinnäytetyöksi naamioimani suruprosessia avaava kirjoitus oli rituaalin päätös. Olen kuvataiteilija, joka sattumalta hakeutui Taideyliopiston taideterapian valinnaiskurssille ymmärtääkseen paremmin taustoja taiteen terapeuttisista voimista ihmistieteitten näkökulmasta. Hurahdin aiheeseen, tarvitsin lisää tietoa ja hakeuduin opiskelemaan kuvataideterapeuttiseksi sosionomiksi Satakunnan ammattikorkeakouluun. Opiskelu auttoi samalla kantamaan omaa suruani. Suodatin koulutuksen alusta saakka kaikki kuvataideterapiatehtävät oman elämäni kautta, tutkin, upposin ja etäännytin. Hankin samalla tietämättäni autoetnografista aineistoa. Terapiakuvat eroavat tyylillisesti täysin muusta taiteellisesta tuotannostani. Ne eivät ole, eivätkä olleet, teoksia, niitä ei ole tarkoitettu signeerattuina esille. Ne ovat alitajuinen matka, kokonaisuus, jonka avaamisen koin arvokkaaksi jakaa maailmalle. Kirjallinen lopputyö syntyi luonnollisesti. Samalla suruni sai pisteen.
Voi olla, että tarkastelen nyt koko prosessia taiteilijan tavoin teoksena, performanssina, jonka lopputulema oli opinnäytetyö ja tutkintotodistus. Voi olla, että palaan terapiaopintoihin myöhemmin, elämä näyttää. Jokainen elämänkokemus rakentaa minuutta. Jokainen teko muuttaa tulevaisuutta. Mitä teen tänään, on eilisen jatke. Väreilyä.
Tätä kirjoittaessani viimeistelen pian avautuvaa näyttelyä ”Puu puu pi duu – ihona puu” Loimaan taidemuseon ylläpitämän Alpo Jaakolan patsaspuiston yhteydessä olevaan Kuivurigalleriaan. Näyttely on improvisoitua dialogia puusta ja muusta. Puu toistuu näyttelyn kaikilla tasoilla. Joku kaatoi muinoin metsän pelloksi. Alpo Jaakola istutti pellolle metsän takaisin. Puusta rakennettu vanha kuivuri toimii galleriana. Puiden henget kiertävät orsia, korsia.
Puu on tuttua, se on ollut mukana teosteni aiheissa ja materiaaleissa aina. Olen painanut grafiikkaa puusta, puulta ja puulle. Nyt installoin yhteen vanhaa ja uutta. Vahva toistollinen ornamentiikka kohtaa yllättäviäkin kokeiluja. Vuosikymmeniä kauniit ja kummalliset kepit ovat matkustaneet laukuissani salaa mantereilta toisille. Työhuoneeni kerroksissa teoksiksi asti päätyneet laudat, kaarnat ja oksat ovat odottaneet tätä hetkeä. Tutkin ikuisuutta, toistoa ja aikaa, joten heittäydyn innolla tähän materiaaliseen tilalliseen improvisaatioleikkiin. Avaan oveni muutokselle.
Olen vieraillut viime vuosina kolmeen otteeseen Länsi-Afrikassa. Ensimmäisellä kerralla keräsin rantaan kulkeutuneita ajopuita ja veistelin niitä muun taiteellisen työskentelyn rinnalla. Toisella kertaa veistely yltyi. Huomasin taidegrafiikan praktiikkani toiston toistuvan puun työstössä. Vuollessa viestin käsieni kautta maailmankaikkeudelle, olin täysillä läsnä. Beniniläinen kollegani seurasi työskentelyäni ja käsitti heti mitä tein. Kutsuin hänet osallistumaan tähän näyttelyyn ja nyt jännitämme, ehtiikö hänen viisuminsa käsittelyyn ennen näyttelyn avajaisia.
Rytmi, toisto on luontaista taidegraafikoille. Sarjallisuus, saman kuvan painaminen uudelleen ja uudelleen luo liikkeet koreografikoiksi. Mikäli niihin uppoutuu syntyy käsien flow, kehon tasapaino, jopa meditatiivinen rituaali tai rukous. Olen tutkinut ilmiötä erityisesti rakastamani serigrafian saattelemana. Tähän näyttelyyn painan puuta. Paperille syntyy ihoa puunkuoren kuvioista. Käärme luo nahkansa ajoittain, samoin taiteilija.
Olen oppinut, että työssä toistettavan liikkeen on oltava tekijälleen luontaista. Halu painaa, halu kaivertaa – aineen ymmärtäminen, irrottaminen ja iholla tunteminen vastaa eksistentiaaliseen olemassaolon merkityksen tarpeeseen. Sormet kihelmöivät, ajatukset virtaavat kehossa käsien kautta puun ytimiin, paperin kuituihin, materia kuuntelee henkeä. Antonin Artaudia mukaellen, taide värisyttää ihoa. Teokset ovat näin elämän virran jakajia. Puu puu pi duu – Ihona puu. Ihana puu.
Halu kirjottaa. Sitä ei ole. Ajattelen muuta. Huomaatko, lainasin tulevan näyttelyni tekstiä? Käytän autoetnografista menetelmää, kuten opinnäytetyössänikin. Tämän autenttisen aineiston kautta kerron aidoimmin missä kuljen nyt. Tämä on vuoden takaisen jatkumoa.
Väreilyä.
Sirkku Ketola on nykytaidegraafikko, joka tutkii toistoa ja siitä syntyvää rituaalista variointia osana elämän koodia ja monimuotoisuuden kauneutta. Hän on sivistetty villi, joka hidastaa visuaalista kuvavirtaa käsityövaiheilla yrittäen ymmärtää ihmisen rytmiä suhteessa materiaan. Kehon vaikutus kuvaan, ja päinvastoin, ei lakkaa kiehtomasta häntä. Ketolan kymmenvuotinen teos A Body Called Paula (2017–2027) on tehnyt hänestä kansainvälisesti tunnetun taidegraafikon.
Sirkku Ketolan opinnäytetyö ””Väreilyä elämän ja kuoleman syleilyssä” : ”Surun rituaalisuudesta kuvan kantamana” palkittiin Osaaja 2025 -opinnäytetyökilpailussa.
Kuvat: Sirkku Ketola