Ensihoitajasta seksuaalineuvojaksi

2010 valmistuin lukiosta ja pohdin mitä haluaisin tehdä elämässäni. Olin ollut jo useita vuosia varma, että tulisin työskentelemään musiikin parissa. Tulin kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että vaikka rakastin musiikkia, niin työ itsessään ei olisi ollut sitä mitä olisin halunnut. Mietin tulevaisuuttani ja samoihin aikoihin muutin Turkuun suorittamaan siviilipalvelustani. Sain paikan vanhustenosastolle tekemään laitoshoitajan tehtäviä. Palveluksen aikana aloin miettiä, että ehkä sairaanhoitajan työt olisivat minua varten.

Minulla oli selvät suunnitelmat: valmistuisin sairaanhoitajaksi ja aloittaisin erikoistumisen ensihoitajaksi.

2011 loppukesästä aloitin sairaanhoitajaopintoni SAMKissa. Minulla oli selvät suunnitelmat: valmistuisin sairaanhoitajaksi ja aloittaisin erikoistumisen ensihoitajaksi. Suunnitelmat vaihtuivat kuitenkin taas: sain psykiatrian harjoittelupaikan nuorisopsykiatriasta. Harjoittelusta sain erinomaiset arvostelut ja soveltuvuuttani mielenterveystyöhön kehuttiin. Lisäksi pystyin hyödyntämään työssä taitojani musiikin parissa. Innostuin, tämä oli minun juttuni.

2017 näin ilmoituksen seksuaalineuvojakoulutuksesta. Aihe oli aina kiinnostanut minua. Lisäksi olin juuri muutamaa viikkoa ennen nähnyt kuvan Suomen seksologisen seuran kokouksesta, missä täpötäydessä luentosalissa oli muistaakseni yksi tai kaksi miestä. Ajattelin, että tälle homogeenisyydelle täytyy tehdä jotain.

Ajattelin, että tälle homogeenisyydelle täytyy tehdä jotain.

Opinnot olivat valtavan mielenkiintoisia ja vahvistivat aikaisempia ajatuksiani: halusin viedä työskentelyäni terapeuttisempaan suuntaan. Valmistuin alkuvuodesta 2018 seksuaalineuvojaksi ja aloin hyödyntää opinnoista saatuja taitojani potilastyössäni. Alkuvuodesta 2019 aloin pitää vastaanottoa yksityisellä puolella Porin Mehiläisessä. Tulevaisuuden suunnitelmissa on psykoterapeutin ura.

Lähdin alkujaan opiskelemaan sairaanhoitajaksi, koska halusin auttaa ihmisiä. Työssäni minulle hienoimpia kokemuksia ovat ne hetket, kun potilaat uskoutuvat minulle. Tuntuu aina yhtä etuoikeutetulta kuulla, kun potilas, toinen ihminen, aloittaa kertomuksensa ”Mä en ole koskaan kertonut tästä kenellekään.” Ja vielä paremmalta tuntuu, kun ymmärrän että osaan auttaa näissä ongelmissa.

Työn kautta olen oppinut tuntemaan myös elämän nurjan puolen. Kasvoin melko suojatussa ympäristössä ja vasta työskenneltyäni mielenterveyskentällä opin tuntemaan ihmiselämän koko kurjuuden kirjon: köyhyyttä, päihteitä, väkivaltaa, piittaamattomuutta, kuolemaa, toivottomuutta. Välillä tuntuu, että maailma musertaa kaikella harmaudellaan. Silloin turvaudun musiikkiin, avopuolisooni ja kavereihin.

Työn varjopuolista huolimatta en kadu sairaanhoitajaksi opiskelua. Palkka ei vastaa työn haastavuutta, mutta toisaalta ei ole oikein mitään muutakaan työtä mitä haluaisin tehdä. Sairaanhoitajan paperit avaavat ovia todella moniin suuntiin, niin Suomessa kuin globaalisti. Avovaimoni on ranskalainen ja ehkä tulevaisuudessa työskentelenkin jossain toisessa maassa. Tiedän, että sairaanhoitajan tutkinnolla se ei ole ongelma.